Proakatemia: mitä hain ja mitä sain?

Oli vuosi 2014, kolmenkympin kriisi koputti ovella, jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Yhdestä päähänpistosta päätin hakea Proakatemialle, tietämättäni mikä paikka se on tai mitä ja miten siellä opitaan, mutta ainoa selkeä asia oli, että se veisi minut kohti jotakin, mihin olisin matkalla. Täysin tietämättömänä matkaan lähteneenä, nyt 3,5 vuoden jälkeen palaset ja ymmärrys matkasta alkaa loksahtelee kohilleen.

2015 Proakatemian hakuvideolla kerroin, miks Proakatemia on mulle oikee paikka ja näitä olivat: yrittäjyys on tulevaisuutta, halu vaikuttaa työhön ja ympäristöön, tekemisen kautta oppiminen, halu kuulua verkostoon joka menee eteenpäin ja tekee uutta ja tiimissä kaikki on mahdollista, mut tärkeintä mulle niistä oli saada korkeampi koulutus, satsata tulevaisuuteen ja pyrkiä parempaan työelämään, jota vielä jatkoin…

”Näillä mä otan haasteet vastaan, enkä tee niistä esteitä mun tulevaisuudelle” 

Tulevaisuuden yrittäjäkoulutus, tiimioppiminen ja tiimijohtaminen, uusitieto, osaaminen, motivaatio, itsensä kehittäminen, vahvuudet ja heikkoudet, vapaus ja vastuu, verkostot sekä matka kohti unelmia. Näitä aiheita Proakatemia lupaa ja loppu on vain itsestäsi kiinni.

”Sun elämä tulee muuttumaan” -sanoi isäni kun aloitin koulun.

Niin se muuttuikin. Motivaatio itsensä kehittämisestä ja halusta mennä eteenpäin oli kova jo ennen koulun alkua, mutta akatemia kasvatti sitä entisestään. Se näytti mitä on toimia tiimissä niin hyvinä kuin huonoina aikoina, miltä tuntuu olla jossain asiassa täysin paska, hyväksyä se, mutta muistaa olla myös ylpeä asioista, joissa on hyvä, niistä pienemmistäkin. Se antoi vapautta ja vastuuta, mutta opetti myös milloin niitä pitää osata antaa itselleen, ”ole luotettava muille ja armollinen itsellesi”.

”Oot sä hullu kun sä oot tänne tullu” -sanoi yksi valkuista, pienen keskustelun jälkeen.

Niinpä, monta kertaa mietinkin, miks on pakko aina laittaa itsensä pahimpaan mahdolliseen paikkaan. Proakatemia ei ollu mulle ehkä se luontaisin paikka olla; jatkuvan palautteen, keskustelun ja tietyllä tavalla pakotetun sosiaalisuuden ja avautumisen takia, josta ei voikkaan lähteä, kun omat rajat alkaa ahistaa. Mut se opetti ja paljon. Nyt tiedän missä mun rajat kulkee, mikä on hyväksi, mikä ei ja miten voin rakentaa työelämää mulle otollisella tavalla. Toisaaltaan, jouduin laittaa itteni likoon ja mukavuusalueen ulkopuolelle niin monta kertaa, että olen oppinut tekemään heikkouksistani pienempiä ja korostamaan luonnollisia vahvuuksiani.

”Luota prosessiin” -sanoi kaikki akatemialla ja koko ajan

No joo, prosessi on kohta menty läpi, luotu verkostoja ja ollaan ehkä jopa matkalla sinne mitä lähdin tavoittelemaan, mutta faktahan on se, että vaikka kuinka luottaisi niin se prosessi ei tee opparia, hommaa firmalle rahaa tai kirjoita näitä esseitä valmiiksi. Ite ne on tehtävä ja hyvässä lykyssä tiimi auttaa.

”Luottamus -> Rohkeus -> Teot -> Oppiminen -> Menestys” – Aksun arvopolku

Pelkkä luottaminen ei riitä myöskään menestyvän yrityksen perustamiseen, mut täytyy sanoo, että Proakatemia todellakin luo yrittäjyyttä tai ainakin yrittäjämäisyyttä ja tällä hetkellä se on ehkä tärkein tulevaisuuden oppi, koska työelämä pirstaloituu entistä enemmän, tulovirrat kertyy monesta eri lähteestä ja itseään pitää jatkuvasti brändätä, ainakin jollain tasolla.

Paljon on jäänyt matkalta käteen, mutta oli myös enemmän kun hilkulla, ettei ihan loppumetreillä mun oppari, muutamat opintopisteet ja valmistuminen jäänyt seuraavalle vuodelle. Osa läheisistä yms, olisi jopa toivonut niin, mutta kun oma motivaatio ja tavoitteet lähtee sisältäpäin, niin sitä pystyy vaikka mihin, eli tosiaan, loppu on vaan itestäs kiinni.

Enää pari viikkoa, 24H ja Final camp jäljellä ja sit alkaakin matka kohti sitä jotakin, mitä tulin hakemaan, mut tällä kertaa tie on leveä, siinä on paljon enemmän vaihtoehtopolkuja ja suunta näyttää oikealta ja valoisalta.

#nytsematkavastaalkaa    #ekaunelmalomalle

www.proakatemia.fi

Tieto on valtaa

Tampere kasvaa ja kehittyy nyt kovaa vauhtia, sekä hyvässä, että pahassa. Jatkuva rakentaminen kuuluu, näkyy ja tuntuu kaikkialla, ainakin näin keskusta-asukin elämässä.

Jos et jaksa lukee tekstiä ni käy tsekkaa lopusta kolme kohtaa!

Tampere on ollut jo vuosia kiinnostava, arvostettu ja pidetty kaupunki, jota tutkimusten mukaan pidetään Suomen muuttohaluikkaimpana kaupunkina. Tampereen väestön odotetaan kasvavan vuosina 2016-2020 lähes 10 000 henkilöllä. Tässä on varmasti yksi syy, minkä takia Tampereen infrastruktuurin on pysyttävä edellä aikaamme. Vaikka tällä hetkellä työmaat, meteli, keskustan sekavuus ja siihen käytetyt kaupungin rahat kiukuttavat moniakin, on hyvä varautua kauaskantoisiin suunnitelmiin tulevaisuuden Tampereesta.

Eihän se itselle paha ole, kun on vielä terveet jalat, suht terve pää, eikä elanto riipu Hämeenkadun kunnosta, mutta ei käy kateeksi muistisairaita, liikuntarajoitteisia, vanhuksia ja pienyrittäjiä.

Päivittäin keskustan kaduilla tulee vastaan vanhempia ihmisiä, jotka ovat aivan hukassa, mistä pääsee kadun yli tai mistä löytyy seuraava bussipysäkki. Välimatkat on pitkiä ja sekavia ja kunnon opasteet puuttuu, eikä yhden yhtä tuolia ole missään, mihin voisi hetkeksi huilahtaa. Mieti hetki miltä tuntuis liikkua tällä hetkellä sokeena, pyörätuolilla tai sata vuotta jo palvelleiden jalkojen ja pahenevan sydänvian kanssa. Enää oman bussipaikan siirtyminen ei kiukutakkaan niin paljon.

Entä sitten Hämeenkadulla työskentelevät pienyrittäjät? Asiakkaat ja turistit on kadonnut, liikevaihdot tippunut, pinnaa kiristää, työntekijöitä pitää laittaa pihalle ja ite mentävä Kelan luukulle, että voi saada alennusta lasten päivähoitomaksuista ja nostaa asumistukea, kun muuten ei rahat riitä. Eikä se oo vielä paha, monta yrittäjää, esimerkiksi Hämeenkadun länsipuolelta on laittanut koko puljun kiinni. On arvioitu, että ratikka tulee maksamaan kaupungille noin 200 miljoonaa euroa, mutta mikä on oikea lopullinen summa, kun mukaan laskettaisiin menetetyt yrittäjien tulot, työntekijöiden menettämät tulot ja toisaaltaan näiden aiheuttamat menot kaupungille? Ei ole ihme, että kaupunki tekee pieniä säästölinjauksia, kuten: kasvattaa luokkien ja päiväkotiryhmien kokoja, nostaa pysäköinti- ja bussimaksuja,  vähentää julkisten alueiden ylläpitoa ja kiristää hoitopalveluista. Mutta kuka sitä vielä tietää, tuleeko tämä kaikki olemaan hyvä vai huono sijoitus tulevaisuudessa.

Yksi asia on kuitenkin vielä jäänyt mietityttämään. Monen ihmisen kanssa aikoinaan tuli pohdittua miten Ratinan uuteen kauppakeskukseen riittää yrittäjiä, koska Tampereelta löytyy jo monenlaista palvelua ja Hämeenkatukin on täynnä liikkeitä, mutta kumma kyllä, sehän tuli kuin tilauksesta.

  • ”Sponda Ratinan kauppakeskuksesta: ”Töiden alkaminen jo kesällä on hyvä tavoite” 25.03.2011
  • Ratikan alustava yleissuunnitelma päätettiin 3.10.2011.
  • 9.11.2013 Aamulehden mukaan Ratinan kauppakeskus junnaa paikallaan.

 

  • Kaupunginvaltuusto hyväksyi raitiotien yleissuunnitelman 16.6.2014.
  • Tamperelainen 14.12.2014  ”Kaupunki vuokraa tilaa Tampereen kalleimmalle tontille vuosikausia odotetusta kauppakeskuksesta. Tuoreimman arvion mukaan Ratinan kauppakeskuksen pitäisi avautua vuonna 2017.”
  • Rautatie allianssikilpailu ratkesi kesäkuussa 2015.
  • ”Yhtiön pörssitiedotteessa kerrotaan, kauppakeskuksen rakentaminen käynnistyy huhtikuussa 2015 uudisrakennus Valo-Ratinan maanrakennustöillä. Kauppakeskuksen on tarkoitus valmistua keväällä 2018.” Tamperelainen 30.03.2015
  • Kaupunginvaltuuston piti päättää rautatien rakentamisesta 24.10.2016, mutta sai lopullisen päätöksen rakentamisesta 7.11.2016. Aamulehti 27.09.2017
  • Raitiotien kiskojen asennus alkoi toukokuussa 2017. Raitiotien rakentaminen aiheutti jo vuonna 2017 merkittäviä liikennejärjestelyjä muun muassa Hämeenkadulla, Itsenäisyydenkadulla, Teiskontien ja Kekkosentien risteyskohdassa ja Hervannassa.

  • Ratina aukeaa jo 19.4.2018

Kuin käsikädessä,  Ratinan kauppakeskus aukesi juuri ennen, kun raitiotien rakentaminen sotki koko Hameenkadun ja kaikki isommat yritykset, joilla oli mahdollisuus muutti valmiiseen kauppakeskukseen 😀

Jos siis tietää mitä maailmassa tapahtuu ja tulee tapahtumaan, tietää myös mitä voisi tehdä ja mitkä ovat mahdollisuudet ja se kenellä tulee olemaan tietoa, on se, joka omistaa dataa. Esimerkiksi Googlella on niin paljon dataa, että se voi jopa ennustaa tulevat flunssaepidemiat tai poliittiset jakaumat. Joten tieto on valtaa ja tulevaisuudessa sillä tienataan paljon rahaa.

Jos et ymmärtänyt mitään tästä sekalaisten ajatusten sarjasta ja hieman pomppivasta postauksesta ni muista ainakin nää:

  1. Auta niitä, joilla asiat ei oo niin hyvin ku sulla
  2. Tue paikallista yrittäjyyttä ja yhteisöjä (Vie roskat roskiin, kaupunki ei tee sitä enää)
  3. Tiedä ja ymmärrä mitä sun kaupungissa / maassa / maailmassa tapahtuu eli kato uutiset ja lue lehtiä (juorulehtiä ei lasketa)

 

Lähteet:

https://www.aamulehti.fi/kotimaa/tampereen-asukasluku-kasvaa-2025-mennessa-kymmenilla-tuhansilla-asuntolainoilla-kova-kysynta-24027050

https://yle.fi/uutiset/3-10345171

https://www.aamulehti.fi/a/200419299

https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/276040-paatos-tehty-ratinaan-rakennetaan-kauppakeskus

https://www.rakennusfakta.fi/ratinan-kauppakeskus/project.html

https://kaupunkiliikenne.net/Tampere/index.html

Dokumenttisarja: The code

Voiko tuntea ajavansa formulalla, jos ainoa kokemus on kamelikyydistä?

Johtajuuden arvot ovat selkeästi muuttuneet pehmeämpien arvojen suuntaan ja se tuntuu näkyvän kaikissa kirjoituksissa. Itse heräsin aiheeseen myötätuntojohtaminen mennessäni Valmenturesin  lähijaksolle, jossa aiheena oli valmentava johtaminen ja minun tehtäväni oli miettiä, miten haluan inspiroida muita osallistujia aiheeseen.

Jari Saarenpää nostaa kirjassaan Löydä sisäinen motivaatiosi hyvän pointin esiin. Vanhan sanonnan mukaan meidän tulisi kohdella toisia saman lailla kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan. Hyvä elämän ohjenuora, mutta viekö se kuitenkaan haluttuun lopputulokseen. Jos teen, toimin ja ajattelen eri tavalla kuin toinen, niin miksi kohtelisin häntä niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan?

Joten, jotta voin kohdella toisia heille parhaimmalla tavalla, on minun koettava toisen tunteet ja ajatukset hänen puoleltaan eli kyky myötäelää ja aidosti kokea tilanne.

Ajatuksena oli, miten voisin itse olla myötätuntoisempi toisia kohtaan ja oivalsin, että se on helppoa ihmisten kanssa, joihin voin samaistua, joiden kaltaisen elämän olen itse elänyt, mutta täysin toisenlaisen ihmisen kokemuksiin en osaakaan suhtautua niin myötätuntoisesti.

Eli, voinko tuntea ajavani formulalla, jos ainoa kokemukseni on kamelikyydistä? Oma vastaukseni on, että ei voi. Minulla pitää olla joku pohja sille, mitä siinä toisen kokemassa asiassa tapahtuu. Mutta, mistä löytää ne piirteet toisen tunteelle mitä ei ole itse koskaan kokenut, jotta voisin kehittyä myötätuntoisemmaksi?

Voisiko tarinallisuus, elokuvat ja kirjat olla hyvä työkalu ja väylä, josta välittyy toisen kokemat tunteet, ajatukset ja elämäntilanteet omiin ajatuksiin, vaikka käytännössä kokemusta ei olisikaan?

 

Aiheesta löytyy paljon kirjoituksia, jos haluat tutkia aihetta lisää.

Myötätunto vahvistaa työyhteisöä

Myötätunto ja inhimillisyys lisäävät tehokkuutta

Osoita myötätuntoa ja myötäintoa työkaverillesi

Voiko konsultti ja johtaja osoittaa myötätuntoa?

Jos voisit valita vain toisen, valitsisitko kaiken tiedon vai ihmiset?

Koko aiheen ajatus alkoi sen hetkisestä elämäntilanteestani. Olin asunut vuosia yksin, mutta nyt putkiremontin pölyttäessä asuntoani, muutin tilanteen vaatiessa kahdeksan hengen solukämppään, joka kuitenkin osoittautui erittäin mielekkääksi muutokseksi.

Moni ystävistäni kammoksui uutta tilannettani, mutta miksi minä pidin niin kovasti siitä muutoksesta?

Jaetun kylpyhuoneen ja erilaisten persoonien toimintatapojen sivutuotteena tuli muutakin. Se sivutuote oli ne seitsemän kanssaeläjää, heidän kokemukset ja ajatukset.

Aamupala tai arkiaskareet eivät enää olleetkaan pelkkää joka päiväistä toimintaa, vaan se antoi tilaisuuden oppia. Oppia jotain aivan uutta, itselle täysin vierasta asiaa. Se antoi myös mahdollisuuden jakaa omia asioita, saada oivalluksia ja mietittävää, ja mikä parasta, oppiminen tuli täysin huomaamatta. Siinä ei ollut tavoitteita, suunnitelmia, vaadittuja raportteja tai pakonomaista tunnetta saada omaan tulevaisuuteen eväitä. Ne olivat rentoja ja sattumanvaraisia hetkiä, jotka soljuivat milloin mihinkin asian laitaan ja usein hyppien sen viereen ja taas takaisin.

Sain toisten kautta kokemuksia siitä, miltä tuntuu kun…

…suorittaminen ja jatkuva itsensä haastaminen vie tilanteeseen, jossa ympäristön varoituksista huolimatta poltat itseäsi molemmista päistä. Kaikki voimavarasi ovat huvenneet ja ymmärrät tämän itse vasta kun tavoite rentoutumisesta onkin joogaamista mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Siihen on tultava muutos, pysähdyttävä kunnolla ja katsottava itseen, missä nyt mennään?

…harrastuksesta, jota elät koko kehollasi, tulee sinulle ammatti, asia jonka eteen olet valmis sitoutumaan ja yrittämään aina uudelleen.

…voittaminen on kaikki kaikessa. Ymmärrys miksi toiset eivät koskaan tule olemaan parhaita omassa lajissaan, vaikka kuinka haluaisivat olla kuin esikuvansa. Voittaminen ei vain motivoi kaikkia niin paljon. Toki sillä saa mainetta ja kunniaa, mutta toiselle se ei ole sen väärti, kun toinen taas elää siitä tunteesta ja on valmis ylittämään kaikki esteet ollakseen paras.

…löydät itsesi parhaimmillasi arkistoiden kätköistä, omasta rauhallisesta tilasta ja tarkkaan järjestetyistä tiedostoista.

Nämä ja paljon muuta opin arkiaskareiden ohessa.

Ei ihme, että Proakatemialla painotetaan niin paljon dialogitaitojen puolesta ja kehotetaan kuuntelemaan ja puhumaan muiden ihmisten kanssa. Voisin kuitenkin väittää, ettei mieleeni olisi jäänyt läheskään näin paljon muistijälkiä ja ajatuksia kuunnellessani seminaaria tai jotain oppituntia. Näistä puuttuu kahden ihmisen välinen vuorovaikutus ja molemmin puolinen aktiivisuus keskustelulle.

Tästä jatkojalostuksena mieltäni jäi kaivertamaan ajatus:

Onko väestömme kasvava yksinasuvien määrä uhkana hiljaisen tiedon ja näiden oppien jakamiselle?

Tilastokeskuksen mukaan yksinasuvien määrä on kasvanut 58 000 asuntokunnalla vuodesta 2011 vuoteen 2014mennessä. Jopa 42 % kaikista asuntokunnista oli yksin asuvia asuntokuntia vuonna 2014. Näistä suurin osa oli 35-64 vuotiaita eli työikäisiä ihmisiä. (tilastokeskus 2014-2015)

Toki yksinasuminen ei tarkoita, etteikö ihminen olisi muuten aktiivinen ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Myös monia työpaikkoja mietityttää hiljaisen tiedon katoaminen eläköitymisen ja työntekijöiden vaihtumisen vuoksi. Vaikka kehitys on kovaa, yritysten ja toimintatapojen on uusiuduttava jatkuvasti ja tänään opittu tieto on huomenna vanhaa, on myös vanhoissa tavoissa paljon opittavaa, mikä olisi hyvä ymmärtää, ennen kuin tieto katoaa kokonaan.

Some taasen voi lisätä mahdollisuuksia vuorovaikutukselle, mutta viekö se tilaa niin sanotusti ”tyhjiltä” hetkiltä, jolloin olisi otollinen tilanne keskustella aivan uudenlaisista itselle vieraista aiheista ja ymmärtää ehkä jotain semmoista mitä oma elämä ei kosketa laisinkaan?

Tieto ei itsessään luo mitään uutta tai kehity, ellei me ihmiset osata hyödyntää, jakaa ja jatkojalostaa sitä.

Puhu, kuuntele ja jaa -ovat ehkä parhaimpia oppeja mitä olen saanut sekä Proakatemia, että kahdeksan hengen kommuunista.

 

https://www.sulava.com/aiheuttaako-tiedon-jakaminen-tuskaa/

Unelmieni Final Camp

Millainen on unelmieni Final camp?

Sovimme eräässä pajassa, että kirjoitamme koko tiimin voimin blogiesseet aiheista unelmien Final camp tai new year, new me. Minusta on erittäin tärkeää miettiä, mitä final campilta odotetaan sekä yksilön, tiimin, että asiakkaan ja projektin näkökulmasta. Kysymys oli kuitenkin haastava. Reissuun on vielä paljon aikaa, enkä edes halua vielä ajatella, että viimeinen koitos lähenee kiihtyvää vauhtia, jonka jälkeen valmistun Proakatemialta.

Mietitään ensin työasioita eli toteutettavaa projektia.

Toivon, että meistä jokainen voi osallistua projektiin ja toteuttaa siinä omia vahvuuksiaan. Haluan myös, että aihe kiinnostaa ja motivoi tiimiämme, jolloin yhteiseen selkeään tavoitteeseen on helpompi päästä. Haluan myös ottaa asiakkaan kunnolla huomioon, hyvä viestintä, asiakkaan tarpeen määrittely ja annettu lisäarvo ovat ammattimaista oppimiemme asioiden mukaista.

Ehkä asiaa auttaisi palaamalla syksyyn 2016, ensimmäiseen valmentajan kanssa käytävään kehityskeskusteluun, jossa hän kysyi minulta; millaisena näen meidän tiimin kahden ja puolen vuoden päästä Final campilla. Enhän tietenkään osannut vastata siihen, sillä kaikki tiimiläiset olivat minulle uusia tuttavuuksia ja akatemian prosessi täysin tuntematon. Kerroin jotain niitä näitä, kunnes valmentajani käski minun visualisoida kuva päähäni tilanteesta, missä tulemme olemaan ennen valmistumista.
Sain kuvan heti päähäni ja voin edelleenkin palauttaa sen takaisin näkökenttääni niin halutessani.

Istuimme rantakadun varrella sijaitsevan ravintolan terassilla ison pöydän ääressä. Olemme viettämässä matkan viimeistä yhteistä iltaa. Ulkona on jo pimeää, mutta keli on trooppinen ja kaikki ovat pukeutuneet kevyisiin kesävaatteisiin, joita korostaa vasta tullut rusketus/punoitus ja suurin osa tuskailee hiostavan kuumuuden kanssa.

Siinä kuvassa me olemme iloisia, juttua riittää ja nauru raikaa. Käymme menneitä hetkiä läpi, onnistumisia ja epäonnistumisia, tiedämme, että voimme luottaa toisiimme sata prosenttisesti, olemmehan joutuneet menemään epämukavuusalueille toistemme edessä ja tukeutumaan ryhmään, kun oma jaksaminen ei enää riitä. Muistan vielä ajatelleeni tilanteen, jossa käymme keskustelua eräästä meidän tiimiläisestä. Siitä, kuinka paljon hän on kasvanut sekoilevasta teinistä, vastuulliseen aikuisuuteen ja kuinka hän osaa ottaa johtajan paikan nuoresta iästä huolimatta. Harmittelin silloin kun minulla ei ollut kykyä piirtää kuvaa muille nähtäväksi.

Tämä on edelleen minun toiveeni Final campista. Toki siihen liittyy paljon muutakin, mutta haluan, että tuo kuviteltu ilta summaa sekä matkamme akatemialla, että vasta suoritetun projektin ulkomailla.

Toivon, että jokaisella on siinä vaiheessa usko omaan tulevaan ja tieto siitä missä on hyvä ja millä vahvuuksilla tulee pärjäämään tulevaisuuden työelämässä.

Mitä voittamisella voittaa?

Voittaminen.

”Miksi tiimi voittaa, kun olen siinä mukana?” oli heitto valmentajaltani, jota minun tulisi pohtia, syksyn tulevat haasteet mielessä pitäen. Hyvä ja tärkeä aihe, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, mitä voittaminen oikeastaan on edes minulle tai minun näkökulmastani tiimille?

Oma suhtautumiseni voittamiseen on jokseenkin ollut jopa negatiivinen tai ainakin hyvin ristiriitainen. Tai ainakin suhtautumiseni siihen miten voittamista korostetaan ja siihen, että yksi voittaja tarkoittaisi muiden häviämistä. En vain voi käsittää ihmisiä, joille voittaminen on kaikki kaikessa, ainoa tavoite tekemisessä ja sen esiin tuominen muille määrittää oman arvon suhteessa muihin.

Urheilupsykologian tutkija, dosentti Niilo Konttinen, tuo saman asian esiin ylen artikkelissa.

Halu kilpailla oman itsensä kanssa tarkoittaa usein sitä, että asettaa riman tietylle korkeudelle, koska ympäristö edellyttää tai odottaa sitä.

Tämä on se aihe, johon haluan takertua. Akatemia on hyvin kilpailuhenkinen ympäristö, jossa tiimien toimintaa mitataan liikevaihdon suuruudessa, nokkelimmassa esseessä, medianäkyvyydessä tai muissa parhaimmissa suoritteissa, kuten parhaiten ratkaissuissa haasteissa. Eihän se väärin ole, mutta mielestäni siitä jää puuttumaan kaikkein tärkeimmät aiheet, mitä on ehkä haastava mitata. Jos tiimi voittaa akatemialla mainetta ja mammonaa, suhteessa toisiin tiimeihin, mitä tiimi itseasissa silloin voittaa?

Omasta mielestäni voittaminen ei ole päämäärä tai tavoite, vaan tulos hyvin tehdystä perustasta. Nykyään myös psyykkiset ominaisuudet nostetaan suuressa osassa esiin voittamisen kulttuuria, mutta jos voittamisen palkinto ei motivoi kilpailijaa, on myös epätodennäköistä, että sen sparraaminen johtaisi mihinkään. Jos voittoon painetaan hampaat irvessä, voitto on pääasia-asenteella, harvoin tuodaan esiin se mitä se on vaatinut. Osaammeko ottaa huomioon voiton sisältämiä häviöitä tai häviämisen sisältämiä voittoja.

Minulle henkilökohtainen voitto ei ole yksiselitteinen ja konkreettinen palkinto, pokaali tai rahasumma vaan se on toisenlainen, enemmänkin näkymätön pääoma. Tämä korostuu siinä mitä muita etuoikeuksia Prokatemia meille tarjoaa koulutuksen ja omalaatuisuudensa puitteissa. Minulle suurin voitto tiiminä on sen tuomassa tuessa, ilossa ja vuosia jatkuvassa verkostossa, josta voin ammentaa eväät myös tulevaisuuden voittoihin, kokea onnistuvani toisten voitoista ja kertoa kuinka tässä tiimissä oppimani asiat ovat olleet perustana omiin voittoihini. Se voittaako tiimi yksittäisiä kilpailuja akatemialla on siinä ympäristössä ja sosiaalisessa kontekstissa hieno juttu, mutta kymmenen vuoden päästä sen merkitys on minimaalinen suhteessa akatemian mahdollistamien verkostoiden tuomiin etuihin.

Tunnollisuus, läsnäolo, kriittinen näkökulma, viimeistely ja ”miten voin auttaa sinua pääsemään parhaaseen loppu tulokseen -asenne” voisivat olla niitä asioita miksi minä autan tiimiäni voittamaan, mutta itselleni tärkein voitto on se, miten voin olla tukemassa jokaista kohti niitä asioita mitä he tavoittelevat tulevaisuudelta.

Voittajat muistetaan, mutta muistetaan myös miksi voitetaan!

 

https://yle.fi/uutiset/3-8100959

https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/ennen_kultaan_riitti_kunto_nyt_se_kysyy_kanttia

 

Tittelintuure

Asiakassuhdevastaavakordinaattori, suppilomarkkinoinnin kehityspäällikkö, yritysviestinnän johtavapäällikkö, johtava myyntijohtajainsinööri.

Nykyään jokaiselle työnkuvalle keksitään mitä mahtavampia ja mahtipontisempia titteleitä, kaikki ovat päällikköjä tai johtajia, superosaaja-ammattilaisia, ainakin jos erilaisia työnimikkeitä uskoo. Onko tittelien arvopohja rappeutunut, jos kaiken maailman managerit ja leaderit saavat korkeintaan johtaa itsensä työpaikalle, jos sitäkään. Yksistään mollin sivuilla on noin 18 000 erilaista tehtävänimikettä, joilla työnantajat yrittävät erottautua edukseen, vaikka käytännössä tehty työ ei eroaisikaan muista perusduuneista. Siivoajista on tullut palveluvastaavia ja lipuntarkastajista myynninturvaamisvirkailijoita ja niin edelleen. Pitääkö kaiken kuulostaa mediaseksikkäältä ja emmekö osaa arvostaa hyvää työtä ilman ylentäviä, mutta ympäripyöreitä, jonkun keksimiä supernimikkeitä? Tuemmeko titteleillä hataraa itsetuntoamme työmarkkinoilla, vai voisimmeko kuvailla itseämme niillä vahvuuksillamme, jotka antavat meille itsetuntoa?

Mietitään hetki mitä oikeasti haluamme työntekijöitä sekä työnantajilta?

Työnantajan etsivät yhä enemmissä määrin asennetta, persoonaa, joka sopii ja täydentää heidän omaa kulttuuriaan. Työntekijät haluavat tietää mitä heiltä odotetaan ja mistä he ovat vastuussa. Tässä selkeästi ja yksinkertaisesti ilmaistu nimike kertoisi perustyönkuvan. Entä sitten muu ympäristö? Ihmisiä kiinnostaa mitä muut tekevät, mutta pahimmillaan toisen erikoisosaaminen ja vahvuudet hukkuvat hienon sananhelinän titteliviidakkoon, jonka purkaminen tuntuu joko liian monimutkaiselta tai jopa nololta, kun kokee olevansa sivistämätön moukka, joka ei ymmärrä Passionate Software Strategistin virkaa.

Tittelit veks ja tilalle suora ilmaisu; mitä etsitään ja halutaan, mitä ollaan ja mitä osataan.

Paremmin meitä kuvaavat ”tittelit” taikka vertauskuvat, joita olemme saaneet muilta lähipiirissämme työskenteleviltä. Tiedän erään, jota kutsutaan Saddamiksi. Hauska sisäpiirin läppä, mutta on siinä perääkin. Tyyppi on hyvin määrätietoinen, tarkka ja voimakastahtoinen, jonka mielestä asiat tulee hoitaa tietyllä tavalla eli hänen tavallaan, hommat hoituu paremmin kuin hyvin, mutta kanssa työskenteleville se voi tuntua diktatuurilta. Toinen mieleen tuleva kuvaus on eräästä tiimiläisestämme, jota kutsutaan ”Muumimammaksi”. Tämäkin kertoo hänen persoonasta, roolista ja toimintatavoista. Henkilö, joka on aina paikalla, katsoo ”lastensa” perään ja huolehtii asioiden hoitumisesta.

Jos itse olisin rekrytoimassa porukkaa, haluaisin ennemmin kuulla tällaisia kuvauksia, kuin jotain toinen toistaan hämmentävimpiä nimikkeitä.

Lähteet:

https://yle.fi/uutiset/3-9918771